Vanhassa blogissani kerroinkin, että tällä hetkellä en ihan tavallista arkea viettele, enkä käy päivätöissä. Kohta tulee kahdeksan kuukautta täyteen sairaslomailua ja loppuvuosi menee samaan malliin. Aika on mennyt onneksi valtavan nopeasti, enkä tylsistymään ole kerinnyt. Pieni varoitus; kuvat saattavat järkyttää herkimpiä..
Joulukuun lopussa vietin viimeisiä lomapäiviäni. Osallistuin ratsastuskoululla, koulun hevosella, ratsastusryhmämme vuoden viimeiselle tunnille. Hyppäsimme tunnilla pientä rataa ja radan loppupuolella lähestyimme estettä ratsuni kanssa turhan kovalla vauhdilla ja huonolla tiellä, sillä seurauksin, että hevonen kieltäytyi ja kurvasi esteestä ohi. Tipahdin selästä siististi, tullen yhdellä jalalla alas hevosen viereen. Kun tajusin mitä kävi, niin tuntui, että aika pysähtyi muutamaksi sekunniksi. "Kuolen, romahdan, ei minulle voi käydä näin!" Tämän jälkeen ihan kuin joku olisi klikannut minuun virran takaisin päälle. "Oho, näin nyt kävi, tilanteelle ei voi enään mitään". Huikkasin opettajalle, että soittaa ambulanssin. Kinkkasin hevosen kanssa parempaan paikkaan ja ohjeistin tyttöä joka tuli viereeni, viemään hevosen karsinaan ja riisumaan siltä varusteet. Riisuin ratsastussaappaat ja soitin siskolleni ja miehelleni. Ambulanssi vei pillit päällä Päijät-Hämeen keskussairaalan, jossa sitten vietinkin seuraavat yhdeksän vuorokautta. Nilkkaani oli tullut paha, suurenerginen, pirstaloitunut avomurtuma. Luu oli tullut Mountain Horsen nahkaisesta ratsastussaappastanikin läpi.
Murtuma oli niin paha, ettei sille ruvettu tekemään sinä iltana mitään. Jalkaa vähän pyyhkäistiin, pistettiin muutama tikki ja käärittiin pahvilastaan. Olo oli hyvä, enkä ihme kyllä tarvinnut kipulääkkeitä. Inhottavinta oli maata verilätäkössä, kun hoitajapulan vuoksi pääsin vasta yöllä osastolle. Pahvilasta myös inhottavasti hinkkasi kantapäätä.
Seuraavana aamuna minut vietiin leikkaussaliin. En ole aiemmin ollut operoitavana. Peittoihin käärittynä ja piuhoihin sidottuna, odotin koko ajan, että milloin minut nukutetaan. Hereillä pysyinkin koko toimenpiteen ajan.. Jalkaan kiinnitettiin ulkoinen metallinen fiksaatio. Rautojen tehtävä oli pitää jalka oikeassa asennossa, kunnes turvotus saadaan laskemaan ja tehtyä oikea leikkaus.
Viikon kuluttua jalasta poistettiin ulkoinen kehikko ja samaisessa neljän tunnin leikkauksessa molemmat luut levytettiin ja ruuvattiin kasaan. Puolet leikkauksesta olin hereillä ja puolet nukutettuna. Kolme vuorokautta leikkauksen jälkeen minut kotiutetiin.
Haavat vuotivat jonkin verran ja haavasidokset piti joka päivä vaihtaa. Isäntä toimi hyvänä sairaanhoitajana! Iso peukku miehelle, joka normaalisti pyörtyy jo pelkästä perus rokotuksesta. Lippulappusten asetteleminen kipsin alle oli aikamoista palapeliä, etteivät alkaisi hiertämään.
Avattavaa saapaskipsiä pidettiin jalassa kolme kuukautta, jonka aikana sain varata jalalle vain hipaisun verran painoa. Kipsistä päästyäni eroon, sain alkaa varaamaan puoltapainoa (kuten seistä tasajaloin, painoa yhtä paljon molemmilla jaloilla) ja aloitin fysioterapiat. Kymenen vakuutuksen kattamaa terapiakäyntiä meni nopeasti ja sen jälkeen kuntoutus jäi omille harteille. Nilkassa on hyvin vajaa liikerata ja jäykäksi tulee jäämäänkin. Kustansin itse käynnit lymfahieronnassa, jota voin kyllä lämpöisesti suositella! Hieronta oli kevyttä painelua ja tuntui oikein miellyttävältä. Hoitojakson jälkeen jalka ei ole enää juurikaan turpoillut.
Kesäkuun alussa sain kotiin exogen laitteen. joka lähettää ultraääniaaltoja ihon ja pehmytkudoksen läpi murtumaan. Ultraääni aktivoi solun pinnalta integriiniksi kutsuttuja mekanoreseptoreja, mikä käynnistää solunsisäisen tehostussäätelyyn johtavan kaskadin. Se lisää geenien voimistussäätelyä, proteiinien ilmentymistä ja luun parantumiselle tärkeitä kasvutekijöitä. Ultraääntä annetaan kerralla 20min. Amerikkalaisen valmistajan mukaan laitteen ansioista 86% luutumattomista murtumista paranee. Laitteen hinnan n. 2000€ valmistaja lupaa palauttaa keskussairaalalle, mikäli siitä ei ole apua luutumisessa.
Tällä hetkellä mennään ultraäänihoidon puolessa välissä. Luutuminen on edelleen aivan alussa, jos edes alkanutkaan. Noin 150 hoitokerran jälkeen pitäisi alkaa tuloksia näkymään. Jos marraskuun lopussa ei ole vieläkään luutumista havaittavissa, niin sääri todennäköisesti operoidaan uudelleen.
Sääressä ei ole ollut minkäänlaisia särkyjä, joten senkin puoleen arki on sujunut oikein rattoisasti. Edelleen saan siis liikkua vain puolipainovarauksella ja kyynärsauvat ovat koko ajan menossa mukana. Tämä luonnollisesti rajoittaa aika paljon tekemisiä. Jotain hyvääkin tässä on: Kerrankin olen saanut tehdä asioista, joihin ei normaalisti aika riitäisi, kuten nukkekotiaskarrella! Kyllä tästä nyt vaan on yritettävä repiä kaikki ilo irti. Alkuperäiseen kuntoon jalka ei koskaan enää tule, mutta eiköhän siitä vielä ihan hyvä tule.